The Porvoo Churches


	Introduction \| Common Statement \| Links \| Prayer Diary \| Contacts \| Porvoo in the past 4 years \| Interchange \| Young Porvoo \| Events \| Resources \| Archive \| Home \|

PORVOON YHTEINEN JULKILAUSUMA

Puheenjohtajien ESIPUHE

1	Pohjois-Euroopassa on viime vuosina tapahtunut dramaattisia muutoksia. Kaupassa, kasvatuksessa, matkailussa ja ympäristökysymysten selvittelyssä kehitetään aktiivisesti uusia yhteyksiä Pohjoismaiden-Baltian ja Britteinsaarten-Irlannin alueille. Tällä nopeasti muuttuvalla näyttämöllä on anglikaanisilla ja luterilaisilla kirkoilla tärkeä rooli. Käsillä olevassa asiakirjassa tarjoaa visionsa kaksitoista mainittua kirkkoa – joiden jäsenmäärä on yhteensä noin 50 miljoonaa kristittyä – ja jotka nyt ovat nyt pyrkimässä läheisempään yhteyteen ja liittymässä eri tavoin käytännön yhteistoimintaan toteuttaessaan tehtäväänsä tämän päivän maailmassa.1) On suuri ilo, että läntisen kristikunnan anglikaaninen ja luterilainen säie, joilla on niin monia yhteisiä juuria ja jotka ovat piirteiltään silmiinpistävän samanlaisia, ovat löytäneet tällä vuosisadalla toisensa ja alkaneet kasvaa läheisemmin yhteen.
2	Porvoon yhteisen julkilausuman syntyyn ovat vaikuttaneet monet tekijät. Ensimmäinen niistä oli sarja teologisia neuvotteluja, joita käytiin anglikaanien ja luterilaisten välillä Pohjoismaiden ja Baltian alueella vuosina 1909–1951, sekä näistä neuvotteluista syntyneet sopimukset.2) Toiseksi nämä kirkot oppivat tuntemaan toinen toisensa entistä paremmin yhteisissä tapahtumissa, jotka eivät suoraan liittyneet kirkkojen yhteysneuvotteluihin, ennen muuta anglo-skandinaavisissa teologisissa konferensseissa (vuodesta 1929 lähtien) ja pastoraalikonferensseissa (vuodesta 1978 lähtien), ja jotka jatkuvat edelleen. Kolmanneksi on syntynyt maailmanlaajuinen uusi teologinen ilmapiiri niissä kahdenkeskisissä ja monenvälisissä ekumeenisissa dialogeissa 1970- ja 80-luvuilla, mistä ovat todistuksina erityisesti seuraavat raportit: Pullach 1973, Lima (BEM) 1982, Helsinki 1982, Cold Ash 1983 ja Niagara 1988 3). Varsinkin vm. raportti on antanut uutta valoa vanhoihin uskon ja kirkkojärjestyksen kysymyksiin.
3	Välitön sysäys lähteä eteenpäin vanhoista sopimuksista tuli Canterburyn arkkipiispa Robert Runcien ja Upsalan arkkipiispa Bertil Werkströmin henkilökohtaisesta aloitteesta, jota ryhtyivät käytännössä toteuttamaan Canon Christopher Hill ja Canon Martin Reardon (Englanti) yhdessä tuomiorovasti Lars Österlinin (Ruotsi) ja professori Ola Tjørhomin (Norja) kanssa. Olemme heille kiitollisuudenvelassa heidän työnäystään ja päättäväisyydestään, jotka saivat aikaan myönteisen vastaanoton kaikissa osanottajamaissa.
4	Lisää pontta hankkeelle antoivat Yhdysvalloissa vuonna 1982 solmittu luterilais-episkopaalinen sopimus sekä Englannin kirkon ja Itä- ja Länsi-Saksan evankelisten kirkkojen solmima Meissenin sopimus vuodelta 1988. Kumpikin näistä sopimuksista johti vastavuoroiseen lupaan käydä ehtoollisella, papeille mahdollisuuteen toimittaa joitakin rajattuja tehtäviä toistensa kirkoissa, yhteisiin ehtoollisenviettoihin tietyissä tilanteissa sekä yhteiseen elämään ja tehtävään sitoutumiseen. Edustajat, jotka olivat olleet mukana näissä rohkeissa hankkeissa, antoivat meille niistä ensi käden tietoja.
5	Virallisissa teologisissa neuvotteluissa pidettiin vuosina 1989–92 neljä täysistuntoa; väliaikoina kokoontui pieni valmisteluryhmä.4) Meillä on tässä tilaisuus kiittää valmisteluryhmän jäseniä, erityisesti piispa Stephen Sykesia (Ely), piispa Tord Harlinia (Upsala) ja tohtori Lorenz Grönvikiä (Suomi), jotka antoivat vaivojaan säästämättä aikaansa tähän ylimääräiseen urakkaan. Haluamme myös ilmaista kunnioituksemme ja lämpimät kiitoksemme heille, jotka auliisti vastasivat majoituksesta ja ruoasta kokoustemme aikana, neuvonantajillemme ja ekumeenisille vieraillemme hienovaraisesta rohkaisusta ja rakentavista neuvoista, johtaja Gunnel Borgegårdille pohjoismaisten ja balttilaisten käännösten koordinoimisesta, kaikille jotka ovat tehneet tämän raportin saataville eri kielillä ja henkilökunnalle joka auttoi teologisilla ja hallinnollisilla taidoillaan: tohtori Mary Tanner, pastori Geoffrey Brown, Mr. Colin Podmore ja kirkkoherra Kaj Engström.
6	Näiden neuvottelujen tavoite oli päästä eteenpäin tähänastisista fragmentaarisista sopimuksistamme kohti näkyvän ykseyden päämäärää. Käyttäen hyväksemme aikaisempien ekumeenisten keskustelujen satoa me halusimme ilmaista laajempaa yhteisymmärrystä ja ratkaista pitkälliset vaikeudet, joita välillämme on ollut piispuudesta ja suksessiosta. Huomasimme, että meillä on samankaltainen historia ja samanlaiset haasteet nykyisessä yhteiskunnassa, ja ettei välillämme ollut oleellisia eroja uskon, sakramenttielämän tai kirkollisen viran ymmärtämisessä (kaikki kirkothan jo ovat piispallisia). Me tulimme vakuuttuneiksi, että tie oli nyt avoinna pitämään toinen toistemme kirkkoja, kutakin erityispiirteineen, sisarkirkkoina. Aika oli kypsä tulla lähemmäksi toisiamme ja toteuttaa käytännöllinen sopimus, jota niin maallikot kuin papitkin voisivat pitää relevanttina yhteisessä tehtävässämme.
7	Tämä tavoite kiinnosti niin paljon naapurimaiden anglikaaneja ja luterilaisia, että neuvotteluihin liittyi lisää kirkkoja. Alkuperäiset osanottajat tulivat viidestä Pohjoismaasta (Tanska, Suomi, Islanti, Norja ja Ruotsi) sekä Latviasta, Virosta ja Englannista. Alusta lähtien ja neuvottelujen joka vaiheessa informoimme avoimesti myös Liettuan samoin kuin Irlannin, Skotlannin ja Walesin kirkkojen edustajia. Arkkipiispa George Carey, joka ennen Canterburyyn siirtymistään oli ollut Englannin kirkon edustajana, rohkaisi heitä tulemaan mukaan, ja heidät toivotettiin iloiten tervetulleiksi, kun se toteutui. Täydellinen luettelo osanottajista on sivuilla 40–42.
8	Lopullinen teksti hyväksyttiin yksimielisesti tiistaina 13. lokakuuta 1992 Järvenpäässä. Se sai nimekseen Porvoon yhteinen julkilausuma sen Suomen kaupungin mukaan, jonka tuomiokirkossa me vietimme ehtoollista edellisenä sunnuntaina. Totta onkin, että se jumalanpalveluselämä, jossa anglikaanit ja luterilaiset viettivät Herran pyhää ehtoollista sekä päivittäiset aamu- ja iltarukouksensa kokousten aikana, vaikutti suuresti siihen, että me Jumalan johdatuksessa pääsimme yksimielisyyteen.
9	Seuraavassa on lyhyt selostus tämän raportin rakenteesta ja sisällöstä: Luku I luo katsauksen tilanteeseen sekä historian että tämän päivän valossa ja liittää sitä seuraavat teologiset keskustelut kiinteästi kirkon tehtävään. Tässä se seuraa Niagaran raportin ajatuskulkua. Luku II selvittää meidän yksimielistä näkemystämme kirkon olemuksesta ja näkyvän ykseyden päämäärästä. Erityisen ratkaisevia myöhemmälle perustelulle ovat kohdat 20 ja 28. Luku III kertaa lyhyesti ne kristillisen uskon ja elämän pääasiat, jotka ovat yhteisiä anglikaaneille ja luterilaisille. Kaksitoista kappaletta kohdassa 32 kartoittaa opillista yksimielisyyttä, johon on päästy aikaisemmissa keskusteluissa. Luku IV alkaa määrittelemällä kohdassa 34 keskeisen ratkaistavan ongelman, nimittäin piispan viran ja sen suhteen suksessioon. Sitten raportti raivaa uutta uraa, joka viitoitetaan kohdassa 35. Sitä seuraavat jaksot ansaitsevat tarkan huomion. Tämä luku pyrkii vapauttamaan kirkkomme rajoittuneista ja kielteisistä käsityksistä. Se merkitsee syvempää näkemystä apostolisuudesta, piispanvirasta ja historiallisesta suksessiosta 'merkkinä'. Tämä teologinen perustelu on liitetty kohdassa 54 jälleen kirkon tehtävän yhteyteen, ja sen johtopäätökset on tiivistetty kohdissa 56–57. Koska tämä osa raporttia rakentuu käytännön kokemuksille kirkon elämästä kahdessatoista erilaisessa maassa, me neuvomme lukijaa perehtymään kahdentoista artikkelin sarjaan piispuudesta meidän kirkoissamme sekä Canon Christopher Hillin siihen laatimaan johdantoon (Essays on Church and Ministry in Northern Europe) Luterilaista käsitystä papiksivihkimyksestä Pohjoismaiden ja Baltian luterilaisissa kirkoissa valottaa anglikaanisten lukijoiden avuksi Canon John Halliburtonin analyysi nykyisin käytössä olevista vihkikaavoista. Paikallisia samankaltaisuuksia ja eroja käsityksissä diakonin virasta, kirkon jäseneksi ottamisesta ja konfirmaatiosta kuvataan ja arvioidaan seuraavissa artikkeleissa. Mainitessamme tämän aineiston sanomme lämpimät kiitoksemme kaikille kirjoittajille ja erityisesti Canon Hillille hänen työstään artikkelien toimittajana. Luku V sisältää kohdassa 58 Porvoon julistuksen, joka jätetään kunkin kirkon asianomaisen päätäntäelimen hyväksyttäväksi. Julistuksen kohta b(v) korostaa, että vihittyjen pappien vaihdon täytyy tapahtua 'kaikkien niiden säädösten mukaan, jotka kunakin aikana ovat voimassa'. Tämä sisältää realistisen hyväksynnän tietyille rajoituksille, jotka kirkoissamme ovat voimassa ja jotka koskevat esim. naispiispojen virkaa (ja heidän vihkimiään pappeja) tai naispappeja tietyissä tehtävissä, paikallisen kielen riittävää hallintaa, asianmukaisia ammatillisia pätevyysvaatimuksia, sääntöjä valtion viroista, tavanomaista valaa jne.
10	Tarjoamme nyt tämän raportin osanottajakirkkojen tutkittavaksi. Teksti käännetään kullekin ao. kielelle, mutta englanninkielinen teksti pysyy ohjeellisena. Niin kuin kohdat 60 ja 61 osoittavat, nämä ehdotukset eivät ole ristiriidassa olemassaolevien ekumeenisten suhteiden kanssa. Olemme silti tietoisia siitä, että tämä raportti vaikuttaa myös muihin kirkkoihin, ja kehottaisimme pyytämään neuvoa-antavat lausunnot vastausaikana myös ekumeenisilta sopimuskumppaneiltamme. Tämän raportin metodi on periaatteessa sovellettavissa myös muitten ekumeenisten osapuolten välisiin suhteisiin. Heille samoin kuin omille kirkollisille päättäjillemme jätämme nöyrästi nämä ehdotukset.
11	Toivomme hartaasti, että kaikki osanottajakirkot hyväksyvät Porvoon julistuksen. Jos niin tapahtuu, se auttaa hyvin merkittävästi Kristuksen kirkon näkyvän ykseyden palauttamista. Niin pian kuin yksi anglikaaninen kirkko ja yksi luterilainen kirkko on hyväksynyt Porvoon julistuksen, sen määräyksiä voidaan alkaa soveltaa näiden välille, edellyttäen että kumpikin kirkko on tehnyt välttämättömät muutokset omiin lakeihinsa tai sääntöihinsä. Vasta aikaa myöten voidaan julistuksen kaikki seuraamukset arvioida. On odotettavissa, että uusien suhteittemme kunniaksi vietetään juhlallisuuksia vasta sitten, kun kaikki osanottajat ovat antaneet vastauksensa.
12	Keskustelujemme viimeisenä sunnuntaina me vietimme Herran pyhää ehtoollista Porvoon tuomiokirkossa. Siellä saarnaaja muistutti meitä: Ei riitä, että olemme onnellisia anglikaanisesta ja luterilaisesta perinteestämme. Jos evankeliumin annetaan määrätä ja muovata yhteisöjemme elämää, ei vaadita vain uskollisuutta perinteelle, jonka olemme saaneet, vaan myös vastaanottavaisuutta uusille kysymyksenasetteluille. Erityinen haaste kohdistuu niihin, jotka kuuluvat kansallisiin kirkkoihin: On harjoitettava kriittistä ja profeetallista tehtävää oman kansan elämässä, ja myös todistettava Kristuksessa annetusta ykseydestä, joka ylittää kaikki kansalliset siteet ja rajat. Me uskomme, että ne näkökoalat ja ehdotukset, jotka sisältyvät tähän raporttiin, tarjoavat meille tien päästä lähemmäksi toisiamme. Se auttaa meitä vastaamaan tähän haasteeseen, ja vahvistaa meidän kirkkojamme tuomaan vaikuttavan kristillisen todistuksen ja palvelun ei vain kunkin oman kansan ja kulttuurin pariin vaan myös laajempiin eurooppalaisiin yhteyksiin.

David Tustin, Grimsbyn piispa
Tore Furberg, Visbyn piispa em.

Johannesburg, helmikuussa 1993

Sisällysluettelo - Puheenjohtajien Esipuhe - Luku I - Luku II - Luku III - Luku IV - Luku V